Tapahtumakalenteri
Professori Martti Lehtisen puhe 6.12.03
Prof. Martti Lehtisen itsenäisyyspäivän puhe 6.12.03
PUHE SOUKKA-SEURAN ITSENÄISYYSPÄIVÄN JUHLASSA 6.12.2003 klo 15
Arvoisa juhlayleisö, Hyvät kuulijat!
Sanotaan, että joka härillä kyntää, se häristä puhuu. Niinpä sotilaan puhe itsenäisyyspäivän juhlassa on varmisti erilainen kuin bussinkuljettajan puhe, ja teologin puhe on erilainen kuin geologin tai luonnontieteilijän puhe. Vai onko sittenkään? Maailma ei ole ihan musta-valkoinen, joko-tai –maailma vaan pikemminkin sekä-että –maailma. Tiede ja taide eivät ole toistensa vastakohtia, pikemminkin saman asian eri puolia. Ja kun menee kauas länteen, tuleekin itään! Luonnontiede ja uskonto voivat ikään kuin täydentää toisiaan. Ja mitä sanotte seuraavasta esimerkistä?
Syksyllä 1994 valmistui elokuva, jossa kerrotaan Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevan Lappajärven kraatterin synnystä, eli mitä tapahtui, kun taivas ja maa kohtasivat noin 75 miljoonaa vuotta sitten. Filmissä geologin vastanäyttelijänä oli Kalevi Haapoja, usein pohjalaisisäntää tai vanhaa rovastia esittänyt näyttelijä Kauhavalta.
Filmin juhlallinen ensi-ilta oli Lappajärvellä kylpylä-hotelli Kivitipun auditoriossa. Ensi-illan jälkeen söimme illallista talon ravintolassa ja taisimme keskustella ”synnyistä syvistä”. Jossain vaiheessa, pihvin jälkeen, kysyi Kalevi Haapoja yllättäen: ”Sanopas, Martti, kun vaikutat aika viisaalta mieheltä, että miten suuri on maailmankaikkeus?” Sen enempää miettimättä vastasin: ”Maailmankaikkeus on niin suuri, että sinä, Kalevi, olet sen keskipiste!” Kuvitelkaa, miten vanha näyttelijä innostuu, pomppaa pystyyn niin, että melkein pöytä kaatuu ja huudahtaa, että koko sali raikaa: ”Mitä, olenko minä maailmankaikkeuden keskipiste!?” Vastasin: ”Kyllä olet, Kalevi, mutta muista, että maailmankaikkeuden keskipiste on myös sen pienin piste, ei yhtään mitään. Ihmisenä sinä olet sen tärkein piste, näyttelijänä jotain siltä
väliltä”. Samassa pöydässä istunut silloinen oikeusministeri, ”Lapuan flikka” Anneli Jäätteenmäki totesi tällöin: ”Ei geologia ja teologia taida niin kaukana toisistaan ollakaan”. No, onhan niillä ainakin yhden kirjaimen ero.
Syntyperäisenä vaasalaisena, perinteikkään Vaasan lyseon sodan jälkeen eli 1950-luvulla läpikäyneenä pohjalaisena uskon tietäväni, mitä on isänmaa ja itsenäisyys! Vaasan torilla on vaikuttava vapauden patsas ja Vaasan vaakunassa on vapauden risti. Itsenäisyys on siis vapautta, vapautta päättää ja ottaa vastuu omista asioistaan. Vapautta on eri tasoilla: se voi olla suurta tai pientä, valtakunnallista tai henkilökohtaista. Vapaus voi siis olla valtion ja kansakunnan vapautta tai yhteisön ja yksilön vapautta, juuri sinun ja minun vapautta hoitaa omat ja perheen asiat. Kuten Lauri Viita sanoo runossaan Kukunor ja Kalahari: ”Kun ei mua kukaan / oman tyhmän päänsä mukaan / käske eikä kiellä.”
Mutta oikeaan vapauteen liittyy aina myös vastuu. Ilman vastuuta vapaus on pahimmillaan anarkiaa, mielivaltaa, vahvimman oikeutta. Siksi on säädetty lakeja ja asetuksia turvaamaan yhteisön ja sitä kautta myös yksilön etu ja onni.
On vapautta lähteä tänään mielenosoitukseen ja heiluttamaan julisteita ja Linnan juhliin pyrkivien takseja, pelottelemaan Tasavallan presidentin kutsumia vieraita, mutta se on anarkiaa ja johtaa kaaokseen, jos ja kun kukaan ei tunnu ottavan asiasta vastuuta; lähdetään vain joukolla ja nimettöminä riehumaan kuin Pohjanmaan häijyt runsaat 100 vuotta sitten. Härmän puukkojunkkarit esiintyvät sentään ilman naamioita ja päivänvalossa.
Ilmiöön kuuluu myös se, että tällainen ryhmä on mielestään ihan oikeassa ja kaikki muut, erityisesti poliisit, ovat väärässä.
Keväällä pari vuotta sitten olin menossa töihin. Oli lauantain aamupäivä. Ruoholahdessa oli voimalaitoksen tiiliaitaan ilmestynyt yön aikana töherryksiä, ”tageja”. Takanani istui kaksi noin 15-vuotiasta soukkalaista neitosta, joista toinen huudahti ihastuneesti; ”Hei, kato, ne kundit on käyny täälläkin!”
Mitä muuta nuo aitaan ilmestyneet sotkut olivat kuin nuorukaisten primitiivisiä reviirimerkkejä. Ihan samoin kuin koira nostaa jalkaansa tai kollikissa häntäänsä kulkiessaan, olivat nuo nuorukaiset merkanneet reviiriään, ja ilmeisen onnistuneesti: nuoret naaraat osoittivat vilpitöntä ihastustaan! Mutta ei siitä mitään tulisi, jos minä, vanha mies, tai muut Soukan herrat menisimme ja merkkaisimme samalla tavalla reviirimerkkejä julkisiin rakennuksiin tai luontoon. Siitä kiinnostuisivat Soukan naisten asemasta vain viranomaiset! Saisimme sakkoja ja isot siistimiskorvaukset maksettaviksemme. Luonnontieteilijänä siis ymmärrän asian ”eläimellisen” taustan, mutta en voi hyväksyä sitä, että koulua käyvä nuori ihminen sotkee tai tuhoaa ympäristöään.
Ihmisen perusreviiri on koti. Koti ja sen rauha on lain erityisessä suojeluksessa. Kotia suurempia reviirejä ovat taloyhtiö, kortteli, kaupunginosa, kaupunki ja maakunta sekä isänmaa, tämä itsenäinen Suomi, joka tänään täyttää 86 vuotta. Olemme soukkalaisia, uusmaalaisia ja suomalaisia. Ehkä yhä enemmän myös eurooppalaisia.
Hyvät soukkalaiset!
Sanotaan, että voit itse valita ystäväsi ja vihamiehesi, mutta Jumala antaa sinulle – viereiselle reviirille – naapurin. Niinpä asumisen viihtyvyys ja miellyttävyys mielestäni vaatii, että noudatamme järjestyssääntöjä ja hyviä tapoja. Se on sitä jokapäiväistä isänmaallisuutta, johon kuuluu myös hymy ja tervehdys!
Kerrostaloasuminen poikkeaa omakoti- tai maalaistaloasumisesta ja edellyttää toisenlaista asennoitumista, ”sosiaalista mielenlaatua”, ts. toiminnoissa on otettava huomioon myös naapuri.
Viihtyvyyteen liittyy myös yleisten ja yhteisten tilojen siisteys. Ole siis esimerkkinä ja opeta lapsetkin (ainakin omasi!) olemaan roskaamatta ja liikkumaan porraskäytävissä meluamatta. Itse voit näyttää hyvää esimerkkiä vaikkapa vain nostamalla pudonneen karamellipaperin ala-aulasta, piha-alueelta tai bussipysäkiltä.
Isänmaa ja isänmaallisuus on mielestäni paitsi rakkautta myös ja ennen muuta jatkuvuutta. Jatkuvuus tarkoittaa tuttua ja turvallista. Ilman lapsia ei ole jatkuvuutta, sukupolvien ketju katkeaa. Ja jos se ketju katkeaa, ei ole enää isänmaatakaan. Vanha maanviljelyyn ja karjanhoitoon perustuva yhteiskunta oli tuttu ja turvallinen; jatkuvuuden takasi isältä pojalle siirtyvä talo ja tila, äidiltä tyttärille siirtyvät emännän taidot. Samoin oli monilla muillakin aloilla, ajattelen tässä esimerkiksi perinteisiä käsityöaloja.
Nyky-yhteiskunnassa ei työpaikka menestyvässä elektroniikka-alan yrityksessä, ei edes vanhalla kunnon tehtaalla, takaa jatkuvuutta. On irtisanomisia ja lakkautuksia. Suuret syövät pieniä ja lopettavat kilpailijoitaan. Mikään ei tunnu olevan pysyvää ja jatkuvaa, ei edes maanviljely.
Pieni ihminen on tämän kaiken keskellä vailla tuttua reviiriään, ehkä ilman työpaikkaakin, ahdistunut, peloissaan, voi pahoin ja kenties sairastuu.
Mielestäni ei ole erityistä isänmaallisuutta myydä hyvin menestyvä yritys ulkomaiselle kilpailijalle. Kilpailija sitten pilkkoo yrityksen, myy osan ja siirtää osan toiminnoista Kiinaan. Kuinka kauan kaikki tällainen voi jatkua? En valitettavasti osaa vastata. Mutta toisaalta – ainakin tilastojen mukaan – Suomi on yhä hyvinvointivaltio ja maailman huippuja monessa suhteessa. Toivon ja luotan siihen, että ratkaisut ongelmiin löydetään.
Mutta yhä voit opettaa lasta ja nuorta, auttaa vanhusta ja lähimmäistäsi. Se on myös sitä jokapäiväistä, arkista isänmaanrakkautta. Se koostuu pienistä asioista. Ja mikä sen isänmaallisempaa kuin totiset partiolaiset tuossa kunniavartiossa tai toisen rivin esiintymistään jännittävät pienet koululaiset – tai oikeastaan me kaikki – täällä itsenäisyyspäivän juhlassa!
Suuret isänmaahan liittyvät asiat ovat maamme itsenäisyyspäivänä aina näyttävästi esillä: aamulla yksinkertaisen vaikuttava valtakunnallinen lipunnosto Tähtitorninmäellä, juhlajumalanpalvelus Helsingin Tuomiokirkossa, Turussa näyttävä valtakunnallinen sotilasparaati, jossa marssivat veteraanit ja sotilaat, ja jossa näytettiin kuinka meillä on tahtoa, taitoa ja aseita tarvittaessa puolustaa tätä isänmaata, valtakunnallista reviiriä.
”On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet”
Nuo Maamme-laulun toisen säkeistön sanat perustuvat käsitykseen, joka oli syntynyt, kun monet eteläisestä Suomesta löydetyt malmiesiintymät olivat 1800-luvun alussa osoittautuneet jokseenkin mitättömiksi ja ennen muuta siksi, että Kemin kultalohkarelöydön johdosta vuosina 1837–44 suoritetut kenttätutkimukset tuottivat pettymyksen. Kansallisrunoilijamme J.L. Runeberg puki pettymyksen v. 1846 noiksi sanoiksi, joiden kielteinen vaikutus on tuntunut lähes näihin päiviin asti.
Onhan meillä toki ollut 1900-luvun loppupuolella toiminnassa kultakaivoksia, mm. Saattopora Lapissa, siis kaivoksia, joiden tärkein tuote oli kulta. Ja saatiinhan Outokummun malmista sivutuotteena vuodessa 600 kg kultaa ja pari tonnia hopeaa.
Opetuksen tärkeydestä otan esimerkin myös omalta alaltani. Kun kiertelin kesällä soukkalaisten – taisi siinä olla mukana muitakin espoolaisia – kanssa Soukan kallioilla ja tieleikkauksissa, koetin kertoa, kuinka tärkeää on, että kiven saa nähdä, sitä saa koskettaa, rapsuttaa, haistaa, maistaa ja kuunnellakin. Opetetun ja näin nähdyn kiven tunnistamisen pitäisi näin olla helppoa, koska kivi ei lakastu, karkaa tai lennä pois.
Kaavin Luikonlahden kuparikaivoksessa nähtiin jo 1960-luvulla erikoisia tummia juonia, joita kukaan ei tuntenut, tai ne selitettiin tummiksi, aika tavallisiksi juonikiviksi, lamprofyyreiksi. Syynä siihen, ettei noita kiviä meillä tunnettu, oli yksinkertaisesti se, ettei Suomessa ollut sellaisia kiviä opetuksessa eivätkä suomalaiset geologit olleet nähneet kimberliittejä, noita timanttien emäkiviä. Etelä-Afrikasta sai toki ostaa timantteja, muttei kimberliittinäytteitä. Niissähän olisi voinut olla sisällä vielä suuriakin timantteja.
Nykyisin on opetuskokoelmissamme hyviä kimberliittinäytteitä paitsi Suomesta myös mm. Etelä-Afrikasta ja Australiasta, koska suomalaissyntyinen Oleg von Knorring lahjoitti Englannin kuningattaren virkamiehenä saamansa kimberliittinäytteet Suomeen. Myös pieni timanttikaivos toimii maassamme.
Suomen kallioperästä on hyvät edellytykset löytää lisää malmeja, varsinkin sellaisia malmeja, jotka sisältävät arvokkaita mutta harvinaisia jalometalleja, kullan lisäksi mm. platinaa, iridiumia ja palladiumia. Ei Suomi ole köyhä ja siksi jää, jos vain saamme opettaa ja tutkia.
Palatakseni vielä lopuksi tuohon Maamme-laulun toiseen säkeistöön (Paavo Cajanderin suomennokseen):
On maamme köyhä, siksi jää,~
jos kultaa kaivannet~
Sen vieras kyllä hylkäjää,~
mut meille kallein maa on tää,~
sen salot, saaret, manteret,~
ne meist on kultaiset.
Niin, ehkä se kulta onkin puhtaassa luonnossamme ja jokamiehen oikeudessa liikkua siellä! Se on ja on ollut koko ajan ympärillämme, emme vain ole sitä aina huomanneet. Se on valtava kansallisomaisuus, jota meidän tulee vaalia myös tuleville sukupolville.
Ja muistakaa, Arvoisat kuulijat, Hyvät ystävät, että hyvällä ihmisellä, hyvällä suomalaisella on kultainen sydän! Se kulta on meissä itsessämme!
Näissä mietteissä ja näillä sanoilla toivotan teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!
Martti Lehtinen
| ||