Tapahtumakalenteri
Övergårdin luhtiaitan tarinoita (BÅ2016)
Övergårdin luhtiaitan tarinoita
Luhtiaitta on rakennettu 1800-luvun puolivälissä ja on nykyään museoviraston suojaama. Se tarkoittaa, ettei rakennukseen saa tehdä mitään muutoksia ja jokaisesta mahdollisesta korjaustarpeesta on tehtävä virastolle ilmoitus.
 Aitan alakerrassa on kaksi erillistä osaa. Vasemmanpuoleinen osa oli ns. liha-aitta. Vielä minun lapsuudessani siellä oli suuret saavit, joissa teurastusten jälkeen voimakkaassa suolaliuoksessa säilöttiin porsaan kinkkuja. Muistan, miten oli jännittävää salaa kurkottaa saavien reunojen yli ja sormella painaa liuoksessa kelluvia kinkkuja. Ne pomppivat aina takasin pintaan ja leikin, että saavissa oli myrsky. Toruja tuli tietysti! Kinkkuja vietiin Bisan kartanoon savustettaviksi. Kinkut roikkuivat sitten aitan seinällä. Ne säilyivät siellä koko kesän ja sieltä käytiin aina leikkaamassa pala, kun tarvittiin ruokapöytään. Katossa roikkui vartaissa reikäleivät. Hapanta leipää leivottiin suurina annoksia 4 kertaa vuodessa. Nekin säilyivät hyvin siellä katossa.
Oikeanpuoleinen aitta oli ns. vaateaitta. Siellä säilytettiin rekivällyt, ja kauniisti koristellut rekiliinat. Sinne vietiin myös kesän ajaksi turkit ja muut talvivaatteet. Tämä osa oli minun lapsuudessani minun leikkimökkini, minun ikioma leikkikotini. Kavereitten kanssa ripustettiin väliverhoja niin että saatiin nukeillemme monta erillistä huonetta. Vauvana meillä oli koirani Sessan. Sille pantin housut ja leikattiin reikä häntää varten. Joskus se hyppäsi nukenvaunuista kissan perään. Oi mikä näky!
Luhtiin yläkertaan kiivettiin portaita pitkin. Ennen vanhaan otettiin töihin kesärenkiä. Heidät pestattiin töihin keväällä ja pesti kesti syksyyn pyhäinpäivään asti. Heidän asuinpaikkansa oli luhti. Jos seinät voisivat kertoa, saisimme varmasti kuulla monta jännittävää tarinaa. Nyt vaan saamme kuvitella mielessämme, mitä mielenkiintoista siellä tapahtui! Luhti hiljeni talven ajaksi ja heräsi uudelleen eloon seuraavana kesänä.
Kellotapulin kelloa soitettiin aamulla klo 7, jolloin työt alkoivat. Klo 12. kutsuttiin väki syömään ja klo 13.30 takaisin töihin. Klo 18.00 päivä päättyi. Kellon soitossa on tarkka rytmi – ” Kok välling, stek strömming, ge åt drängen , dagspenning”. ( Keitä velliä, paista silakoita, anna rengille, päivänpalkka). Muistan ikuisesti, miten ylpeä olin kun ensimmäisen kerran sain soittaa vellikelloa.
Lopuksi tätä päivää – eräänä päivänä näin, kun kellotapulia varovasti seisoi ihastelemassa ”musta rakennusmies” naapurin rakennustyömaalta. Minulla oli kylässä virolainen nuori mies. Hän meni tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Vieras kysyi hyvin varovasti, että oliko tapuli kirkko. Siinä he seisoivat katselemassa vellikelloa ja virolainen ystäväni kertoi, mistä oli kysymys. Ajattelin, että jos isoäitini olisi nähnyt tämän, hän ei olisi kylläkään uskonut silmiään!
Benita Åkerlund 2016 (Seuralainen 2/2016)
| ||