Tapahtumakalenteri
Pyykinpesu ennen vanhaan
Pyykinpesu ennen vanhaan - todellinen tapahtuma
Täytin pesukoneeni kovassa kiireessä. Olin lähdössä toimittamaan asioita. Pamautin luukun kiinni ja painoin käynnistysnappia. Kone lähti käyntiin ja se siitä. Jostakin kumman syystä siinä vaiheessa näin silmieni edessä muistinkuvan siitä, miten meillä Övergårdissa pestiin pyykkiä ennen vanhaan.
Suurpyykkiä - toisin sanoen liinavaatteita, pyyhkeitä, pöytäliinoja, lautasliinoja jne. pestiin kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Pyykkiä oli monta korillista ja talon miehet ajoivat korit hevosella pyykkitupaan, joka oli saunan yhteydessä. Siitä rakennuksesta on jäljellä ainoastaan kivijalka, jonka vielä voi nähdä kävelytien varrella poppeleiden peitossa Övergårdin kivinavetan pohjoispuolella. Vesijohtoa ei tietenkään ollut vaan vesi ajettiin suurissa tynnyreissä Ristiniementien rinteessä olleesta lähteestä.
Pyykkäreitä oli usein jopa kolme, jotka iloisesti rupatellen ryhtyivät töihin. Vesi lämmitettiin suurissa saunan padoissa, pyykkipunkat vedettiin esille ja samoin pyykkilaudat. Isoäitini oli taitava saippuan keittäjä ja jokainen sai oman valkoisen saippuapalan. Pyykit olivat olleet likoamassa yön yli. Muistan hyvin, miten ne ongittiin kepillä, annettiin valua ja sitten lämäytettiin pyykkipunkkiin. Työ alkoi. Juttu lensi ja saippuavaahto roiskui. Padan reunalla oli vaarallisen näköinen peltipurkki, jonka kyljessä oli pääkallo. Se oli lipeää. Meille lapsille kerrottiin kauhutarinoita, siitä mitä tapahtuisi, jos sitä saisi suuhun – kurkku ja suu voisi palaa niin pahasti että sen jälkeen ei enää voisi syödä. Valkopyykki keitettiin siihen aikaan pesun jälkeen lipeävedessä. Pesutuvan täytti kirpeän hajuinen kuuma höyry, jonka keskellä pyykkärit
liikkuivat epämääräisinä hahmoina - meidän lasten mielestä ne muistuttivat kummituksia.
Sitten taas kutsuttiin miehet apuun. Pesty vitivalkoinen pyykki ajettiin Soukanlahden rantaan ja miehet nostivat korit veneeseen. Tarmokkaat pyykkärit soutivat lahdelle ja sitten alkoi pyykin huuhtelu. Kuului kova loiske, kun pyykkiä huljauteltiin vedessä. Oli tärkeä, että huuhtelu tehtiin kunnolla. Rannalle asti kuului ”tätien” iloinen nauru. Miehet makasivat rannalla piippua polttaen ja lakki nenällä – ilmeisesti pitivät pienen tauon – odottaen naisten paluuta. Hevonen rouskutti mehevää ruohoa.
Onneksi useimmiten oli kaunis aurinkoinen päivä. Koko piha vedettiin täyteen pyykkinaruja ja pyykit ripustettiin kuivumaan ja kiinnitettiin pyykkipojilla. Ne olivat tosiaan poikien näköisiä suuria puisia kapistuksia. Meistä lapsista oli hauska juosta tuulessa liehuvien pyykkien alta, kunnes meidät keksittiin ja ”tädit” nyrkkiä puiden ajoivat meidät pois. Kikattaen juoksimme vihaisia pyykkäreitä pakoon.
Seuraavana päivänä pyykit mankeloitiin. Kovasti paukutellen ”vedettiin” pyykki ja laskostettiin siististi koreihin mankeliin menoa varten. Mikä ihana tuoksu! Silloinkin me lapset juoksimme vedettävien lakanoiden alta edestakaisin, kunnes meidät taas ajettiin pois .Miniatossa oli oma pieni punainen mankelimökki, jonne miehet ajoivat hevosella pyykkärit koreineen. Muistan miten mankeli jyrisi, kun miehet sitä veivasivat. Samalla miehet ja pyykkärit juttelivat kovaäänisesti keskenään – joskus juttuja, jotka eivät olleet oikein sopivia lasten korville – mehän aina roikuimme mukana. Mekin tirskuimme, vaikkemme käsittäneet, mitä niissä oli nauramisen arvoista. Kotona emme uskaltaneet kertoa tästä mitään, sillä siihen olisivat loppuneet mielenkiintoiset mankelimatkat.
Viimeinen mielikuva pyykkipäivistä oli minun ihana isoäitini, joka istui tyynenä keittiön pöydän ääressä ja veitsellä ”rypytti” tyynyliinojen nauhoja, jotka sitten kauniina roikkuivat liinavaatekaapin hyllyiltä.
Miten ihanaa oli illalla kiivetä sänkyyn ”natisevien” vastamankeloitujen lakanoiden väliin. Nukku-Mattikin hymyili onnellisena!
Siihen loppui uneksiminen! Oli riennettävä nykypäivän kiireisiin.
Heinäkuussa 2008
Benita Åkerlund
|