Tapahtumakalenteri
Navettaromatiikkaa
Navettaromantiikkaa!
Tässä eräänä aamuna olin panemassa maitotölkkejä muovikassiin vietäväksi kierrätyspisteeseen. Siinä puuhaillessani muistui mieleeni nuoruuteni navetta-askareet ja pohdiskelin, miten ajat olivat muuttuneet. Meillä Övergårdissa oli kivinavetassamme 20 lehmää, joista osa oli mullikoita. Navetta oli aikakauteensa nähden uudenaikainen, sillä isäni oli korjauttanut sen ottaessaan tilan vastaan 1928 vanhemmiltaan. Se oli 3-kerroksinen. Ylimmässä kerroksessa oli heinälato, josta syöttökuilun kautta heitettiin lehmille heiniä. Keskimmäinen kerros oli itse navetta, jossa jokaisella lehmällä oli oma paikka kaukaloineen. Vesi tuli vesijohtoa pitkin kaivosta omalla paineellaan. Kaivo oli suuri ja meitä lapsia varotettiin katsomasta sinne, koska siellä oli paha henki, joka saattoi napata meidät kaivoon. Sen paha käsi näkyi – eli vesijohdon pää! Voi
kauhistus! Vasikoille oli oma karsinansa ja navetan päädyssä oli komealle sonnille oma boksi. Sonnin nimi oli Blomstergossen eli Kukkaispoika ja muistan miten kaukaa kunnioittavasti ihailin sitä ja sen paksua nenärengasta.
Alimmassa kerroksessa oli ns. lantala. Navetasta lapioitiin lanta aukkojen kautta lantalaan.
Jo varsin nuorena minulle opetettiin lypsämisen jalo taito. Ylpeänä otin jakkaran navetan eteisestä ja asetuin (tietysti kilteimmän) lehmän viereen. Pesin utareet minulle opetetulla tavalla. Siisteys oli erittäin tärkeä asia. Lypsäminen ei ole mitenkään helppo taito. Jos en osannut pitää käsiä oikeassa asennossa, maito valui pitkin käsivarsia ja silloin tuli toruja. Oikea rytmi oli löydettävä ja jos ämpäriin syntyi vaahtoa, kaikki oli oikein. Hieman ilkeältä tuntui, kun lehmä heilutteli häntäänsä osuen välillä kasvoilleni. Kiltit lehmät seisoivat paikoillaan, mutta nuoremmat ja rauhattomat saattoivat jopa potkia ja silloin oli varottava, ettei ämpäri maitoineen lentänyt maahan. Kun lehmä oli lypsetty, sitä piti taputtaa ja kiittää hyvästä maidosta. Maito siivilöitiin maitotonkan päälle asetetun siivilän läpi. Maitokannuja oli
jonossa odottamassa täyttämistä – Sandström 3 l, Bergström 4 l, oma talo 6 l j.n.e. Nämä maitotinkiläisten kannut pantiin sitten odottamaan noutajiaan. Olin erittäin ylpeä kun olin kasvanut niin suureksi, että sain mitata maidon kannuihin. Sekin vaati oman taitonsa. Pieni erityinen nykäisy, ettei maito valunut kannun päältä maahan. Loput maidosta pantiin jäähtymään jääaltaaseen. Jää oli talvella nostettu Espoonlahdesta ja pantu sahapurujen alle jääkuoppaan, josta sitten päivittäin läpi kesän kolisevalla kottikärryillä haettiin tarvittavan suuruinen pala. Seuraavana aamuna tonkat nostettiin kärryihin ja maidon tie Martinmäen Elannon kauppaan alkoi. Se oli usein meidän nuorten työ. Muistan, miten äiti aamulla herätteli jo varsin aikaisin: ”Benita, nousehan. Maito odottaa.” Miten inhosin noita aikaisia aamuja. Olinhan kesälomalla!
Navetassa oli myös karjakeittiö, jossa lämmitettiin vettä maitoämpärien ja tonkkien pesemistä varten. Allashuoneessa oli käsin veivattava separaattori, jonka avulla kerma erotettiin maidosta ja tulos oli - kermaa yhdestä aukosta ja rasvatonta maitoa toisesta - en vieläkään käsitä, miten se oli mahdollista!
Muistan, kun ensimmäisen kerran sain nähdä vasikan syntyvän – miten nopeasti se pyrki jaloilleen ja hoippuen yritti ottaa ensi askeleet, -miten se onnellisena joi ensi maitonsa. Elämän suuri ihme! Mutta sitä vartenhan Blomstergossen oli olemassa. Me taas saimme nauttia ternimadosta eli poikimisen jälkeen lehmän maito oli erittäin voimakasta eikä soveltunut juotavaksi. Teimme siitä tutisevaa uunijuustoa, joka maistui ihanalta kanelin ja sokerin kanssa.
Kesäksi vietiin lehmät laitumelle ja se oli varsinainen show. Ne hyppivät ja juoksivat sinne tänne ja piti olla monta kaitsijaa. Talon työmiehet oli kutsuttu paikalle, mutta he kylläkin nyreinä kokivat joutuneensa naisten hommiin! Lypsäminen laitumella oli sitten oma juttunsa. Kärpäset häiritsivät lehmiä ja lypsäjää ja koivunoksan avulla nuo kiusaajat yritettiin hätistää.
Kesän aikana navetta pestiin ja seinät kalkittiin hohtavan valkoisiksi.
Muistan lämpimän maidon tuoksun, lehmien hiljaisen liikehdinnän ja märehdinnän –lypsyn rytmikkään solisevan äänen - tuon syvän, ihanan rauhan.
Tuo kaikki on osa ihania lapsuuden muistojani – ja hieman haikeasti huokaisten jatkoin maitotölkkien pakkaamista muovikasseihin – eli se on sitä nykypäivää. Mutta kivinavetta seisoo edelleen jykevänä paikallaan. Mikähän sen tulevaisuus mahtaa olla?
Benita Åkerlund 8.8.2007
|