Tapahtumakalenteri
Muistoja lapsuuteni Klobbenilta
Muistoja lapsuuteni Klobbenilta
Kun tänään käymme uimassa Klobbenilla on vaikea ymmärtää, miltä maisema näytti ennen Soukan rakentamista. Klobbenille johti kaksi siltaa. Nimittäin siinä missä tänään on kioski oli silloin oma pieni saari. Kutsuimme sitä Pikku Klobbeniksi. Siinä oli Soukanlahden puolella sileä kallio, josta kahlasimme uimaan. Pohja oli aika mutainen, mutta hieman ulompana oli ihana hiekkapohja. Lapsilla oli useimmiten uimatossut ja suureksi suruksemme moni tossu jäi mutaan. Olihan odotettavissa toruja kotiin päästyämme.
Ensimmäisen sillan keskivaiheessa oli etelän puolella uimakoppi (kansilehden kuva), josta puisia portaita pitkin päästiin pulahtamaan mereen. Kaislikkoon oli niitetty väylä, jotta olisi hyvä uida. Uskokaapa vaan, että vettä oli niin paljon että sillan alta pystyi soutamaan. Kun tässä tietokoneeni ääressä palaan ajatuksissani vanhoihin tunnelmiin, tulee uimakopista mieleeni Muumipeikon tarinoista kertomus siitä , miten peikko kävi syksyllä katsomassa tyhjää koppia, ja miten yksinäiseltä ja hylätyltä se tuntui. Niin varmaan minunkin lapsuuteni uimakoppi oli iloisten ihmisten lähdettyä talviteloilleen.
Pikku Klobbenilta vei toinen silta itse pääsaarelle. Kallion korkeimmalla kohdalla oli silloinkin punainen mökki, ei kuitenkaan Purjehdusseuran vaan saarivartija Tesslövin tukipaikka. Klobbenin kärjessä oli höyrylaivalaituri. Se oli silloisen rakennustavan mukainen leveä ja tanakka laituri uimakoppeineen . Me lapset pyöräilimme uimaan, ajoimme Miniaton lehmuskujaa pitkin ohittaen Tiisalan aidatun omenatarhan. Heitimme vaatteemme kalliolle ja juoksimme lujaa laituria pitkin laulaen ”Lambertwalkia”, laskimme kolmeen ja hyppäsimme veteen. Minulla oli koira karkeakarvainen terrieri Sessan, joka iloisesti juoksi peräämme ja niinikään hyppäsi veteen. Meidän piti varoa, ettei se innoissaan hypännyt niin että kynsillään raapi selkäämme. Huulet sinisinä ja kylmästä täristen juoksimme
uituamme rantaan ja lämmittelimme sileällä rantakalliolla, joka kuulemma on ”mustaa graniittia”. Eväinä meillä oli pullossa lämmintä teetä ja kotona leivottua hiivaleipää. Vaikka paljon on muuttunut kalliot ovat edelleen jäljellä yhtä sileinä kuin lapsuudessani.
Sodan aikana koululaisten piti kerätä ”pinnoja”, joilla sitten sai joko pronssisen, hopeisen tai kultaisen ansiomerkin. Pinnoja sai mm. marjojen ja käpyjen poimimisesta, vadelmapensaiden lehtien keräämisestä ( niistä tehtiin teetä), pinnoja tuli myös voikukan kuivatuista juurista ( niitä käytettiin korvikekahvin mausteena eli sikurina) sekä pyydetyistä kaloista. Ystäväni Irmelin kanssa innostuimme kalastamaan ja panimme katiskan Klobbenin ja Pikku Klobbenin väliseen kaislikkoon. Mutta kauhistus, kun nostimme katiskan siellä oli iso luikerteleva, kiiltävä tummanruskea otus. Luulimme sitä tietysti käärmeeksi. Hyppäsimme veneen penkeille ja huusimme täyttä kurkkua ja näin penkeillä seisten soudimme kotirantaan. Katiska ja tuo kauhea otus jäi veneeseen ja juoksimme kotiin. Äiti oli kaukaa kuullut meidän huutomme
ja pelästyi kovasti ja niin hänkin juosten tuli meitä vastaan. Kun äiti sitten sanoi: ” Voi lapsikullat, olette saaneet katiskaanne mahtavan ankeriaan ja siitä saatte paljon pinnoja merkkejänne varten!” Meitä tietysti hieman nolotti, kun olimme luulleet sitä käärmeeksi, mutta toisaalta olimme kauhean ylpeitä erikoisesta saaliistamme ja huhu kiersi kylässä tästä tapahtumasta. Siirryimme kuitenkin tämän jälkeen tässä kalastusharrastuksessamme onkimiseen.
Voi niitä ihania lapsuuden kesiä Soukassa!
Benita Åkerlund kesällä 2006
| ||