Tapahtumakalenteri
Tarja Lang: Itsenäisyyspäivän juhlapuhe 2012
Soukka-seuran ja Espoonlahden seurakunnan järjestämässä itsenäisyyspäivän juhlassa Soukan kappelissa Espoon työväenopiston johtaja FT Tarja Langin pitämä juhlapuhe
Tarja Lang (2012). Juhlapuhe Soukan kappelissa 6.12.2012.
Vapaa sivistystyö rakentaa suomalaista kulttuuria.
Arvoisat kuulijat! Bästa vänner!
”Väärin tutkittu. Emme ole niin hyviä”, kommentoivat vaatimattomat suomalaiset uusimman PISA-tutkimuksen tuloksia. Tämä tutkimus mittaa 15-vuotiaiden nuorten lukemisen, matematiikan ja luonnontieteiden taitoja. ”Suomi ja Etelä-Korea ovat kaksi koulutuksen supervaltaa”, julistaa puolestaan Pearsonin uusin koulutusvertailu. Uutisen mukaan rahakin vaikuttaa, mutta vielä tärkeämpää on koulutusta kannattava ja arvostava kulttuuri. ”Ruotsiin kasvanut vauhdilla business, jossa myydään yksityistä läksyjenlukuapua”. Tässä muutama tuore poiminta Helsingin Sanomien uutisotsikoista, joissa käsiteltiin koulutusta. Suomi menestyy hyvin kansainvälisessä koulutusvertailussa, ja media levittää tietoa sivistysvaltiosta. Samaan aikaan koulutusjärjestelmämme kokonaisuus on hajaantunut eri
koulutusaloihin ja -tasoihin, jotka kilpailevat keskenään opiskelijoista ja valtion rahoituksesta. Yli miljoonaa kansalaista koskettava vapaa sivistystyö näyttää ajautuneen sivistyspoliittisen keskustelun marginaaliin Suomessa. Kansalaisten into oppia uutta yhteisöllisesti kansalais- ja työväenopistoissa ei kiinnosta mediaa. Sivistystyömme historialliset juuret ovat kadoksissa ja tulevaisuudenkuva on epäselvä. Missä ovat tämän menestystarinan juuret? Mitä Suomen sivistystarinassa tapahtui itsenäistymisen aikaan?
Vapaan sivistystyön, aikaisemmin kansansivistyksen, synty Suomessa liittyi osaksi 1800-luvun kansallisuusaatetta, jolle koko kansallinen sivistysjärjestelmämme rakentui. Kansansivistyksen rinnalla vahvistui suomalainen kulttuuri, ja sen tärkeät elementit kuten sanomalehdistö, kirjallisuus ja taide alkoivat kukoistaa. Kansansivistäminen
täysi-ikäisten kansalaisten sivistämisen muodossa kuului osaksi kansallisromantiikkaa, joka nojasi ajatuksiin kansojen pyhistä tehtävistä. Suomalaisen kansallisuusaatteen idea liittyi Ranskan vallankumoukseen ja Napoleonin sotiin, jotka saivat aikaan Euroopassa ja Suomessa kansallisuustunteen heräämisen ja pyrkimyksen muodostaa uusia kansallisvaltioita.
J. V. Snellman loi perustan suomalaisen kansansivistys-käsitteen ideologiselle määrittelylle 1840-luvulta lähtien. Sen mukaan Suomen kansa määriteltiin eettis-poliittiseksi projektiksi, ihmiskunnan elossa pysymisen ja eettisyyden ehdoksi. Tämän snellmanilaisen ajattelun peruskäsitteet olivat valtio ja kansakunta, joiden hyvinvoinnilla kansalaisten ja kansan sivistämistä perusteltiin. Valtio oli eräänlainen väline, jonka avulla Suomen kansa saattoi kehittää itseään suhteessa muihin kansoihin. Snellmanin valtiollisen toiminnan tavoitteena oli saada aikaan Suomen kansallinen
yhtenäisyys suomenkielisellä kulttuuripohjalla, joka käytännössä edellytti suomenkielisen kirjallisuuden ja koulutusjärjestelmän perustamista.
1840-luvulta lähtien snellmanilaista kansakunnan yleistä etua korostavaa moraalista kansansivistysfilosofiaa tulkittiin kollektiivisella traditiolla Suomen kansansivistämisen lähtökohtana. Kansalla oli tässä ideologiassa aatteellinen ja ihanteellinen asema. Kansakunta määrittyi sekä kielellisesti että etnisesti yhtenäiseksi ryhmäksi, joka sai merkityksensä aikakauden hengen ja edistyksen sekä ideaalisena että ontologisena representaationa. Suomen kansa kansakuntana hahmottui sivistysfilosofisena konstruktiona, jossa Suomen tie kansakunnan onneen oli kulkeva valistuksen, hyvien tapojen ja yleisen hyvinvoinnin laajentamisen kautta (…). Toisaalta Snellmanin ajattelussa painopiste oli sivistyksen tekeminen julkiseksi nimenomaan sanomalehdistön ja kirjallisuuden avulla, ei niinkään kansansivistyksen
järjestäytyminen yhdistyksiin tai oppilaitoksiin. Kansallishengen vahvistamisen rinnalla kansalaisyhteiskunnan ulkoinen järjestely oli hänelle toissijaista.
Tässä suomalaiskansallisessa sivistysprojektissa Snellmanin ydinajatus kuului: sivistys kuuluu kaikille. Kansallisuusaatteesta innostuneet ylioppilaat kiteyttivät ohjelmansa 1840-luvun lopulla iskulauseeksi: Suomi on kansallistettava, kansa on sivistettävä. Snellmanilainen sivistyskäsitys perustui itseyden mallin mukaisesti
yksilön omaan aktiivisuuteen ja ihmisen jatkuvaan intoon saada lisää tietoa: Tiedetään ja rakastetaan jotakin yksilön ahdasta piiriä ylempänä ja ulompana olevaa. Kansalaisen oli aktiivisesti hankittava lisää tietoa, jonka avulla saattoi oppia ymmärtämään myös erilaisuutta. Sivistäessään itseään ihminen palveli koko kansakuntaansa, mutta vaikutti samalla oman olemuksensa sekä yksilöllisen "omituisuutensa" positiiviseen kehitykseen. Sivistämällä itseään ja kehittämällä omaa persoonallisuuttaan ihminen saattoi vaikuttaa positiivisesti koko kansakunnan tulevaisuuden kehitykseen.
Kärnan i Snellmans teoretiska lärosystem är individens personlighet som en logisk kategori. Människan har ett egenvärde. Behovet av kunskap är mänsklighetens arvedel, och förutsättningen för inlärning är individens arbete och ansträngning. Bildning är människans vilja och förmåga att följa sanningens och rättvisans väg. Bakom Snellmans idéer finns emellertid hegelianismen, enligt vilken kvinnan var en icke-medveten varelse, vilket innebar att hon inte kunde bilda en egen kulturidentitet. Också i Snellmans tankevärld förpassades kvinnan till den privata sfären, till hemmet som mor och hustru, utanför medborgarsamhället och utan influens. En politiskt aktiv hustru var för mannen en styggelse. Snellman utgick från en polaritet mellan könen. Kvinnan och mannen var till sitt väsende olika, i många
hänseenden motsatspar.
Kansallisen sivistysprojektin alkaessa 1800-luvun lopulla Suomen kansa esitettiin sivistystoimien kohteeksi. Kansalaisuuden mittana toimi sivistys, jonka tehtävänä oli herättää kansallinen tietoisuus. Työväen sivistystyö -kirjoituksessaan sekä Raittiusyhdistyksessä että Kansantaloudellisessa yhdistyksessä aktiivinen, professori Väinö Voionmaa esimerkiksi totesi, että ennen Suomen itsenäistymistä sivistys muodosti kansakunnallisen elämän perustan ja kansa kansallisen olemisen perustan. Uskottiin, että ylläpitämällä kansallishenkeä voitiin parantaa
myös kansan elämänehtoja ja vaurautta. Sivistys oli keino lisätä yksityistä ja yhteistä hyvinvointia sekä kansakunnan onnellisuutta. Tämä koko kansan sivistämiseen tähtäävä sivistyshanke perustui talonpoikaseen ja uskonnolliseen nationalistiseen ideologiaan, jota kansalaiskasvatus toteutti.
Käsitteet kansasta, sivistyksestä ja vapaudesta kiinnittyivät suomalaiskansallisessa sivistyskertomuksessa toisiinsa. Vapaa sivistäminen ymmärrettiin kansakunnan eduksi. Se oli keino estää kansakuntaa köyhtymästä, ja se edellytti yksilöltä vapautta käyttää kykyjään ja voimiaan itsensä sivistämiseen. Toteuttaakseen tätä kansakunnan yleistä etua yksilön oli voitava vapaasti päättää sivistyksestään.
1800-luvun lopulta alkaen erilaiset vapaaehtoiset seurat ja yhdistykset järjestivät aluksi kaupunkien teollisuustyöväestölle, myöhemmin myös maaseudun talonpojille, monenlaista spontaania vapaa-ajan toimintaa kuten iltahuveja, kansantajuisia esitelmiä ja lukuseuroja. Professori Väinö Voionmaa kuvasi tätä aikaa seurallisuuden ajaksi. Tarve kansan sivistystason nostamiselle oli vahvistunut yleisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen murroksen seurauksena. Kansansivistyksen institutionaalistumiskehitystä vauhditti lisäksi kaupunkien kasvanut teollisuustyöväenluokka, jonka elinolot olivat heikot ja jota uhkasi sivistyksellinen rapautuminen.
Osallistumisesta ja aktiivisuudesta tulikin uudella tavalla kansalaisuuden määrittäjä, joka liitti kansalaiset valtioon. Toisaalta vapaaehtoisten seurojen järjestämiä luentoja ja painettuja kirjasia ei kansan keskuudessa ehkä ollut ymmärretty toivotulla tavalla, minkä vuoksi nähtiin tarpeelliseksi käynnistää organisoitu kurssi- ja koulutustoiminta. Tästä seurasi suomalaista kansalaisyhteiskuntaa vahvistamaan pyrkivän valtiollisen kansansivistysverkoston, kansalais- ja työväenopistojen, perustaminen Suomeen. Vuoteen 1919 mennessä Suomeen oli perustettu yhteensä 11 kansalais- ja
työväenopistoa, joista kaksi oli ruotsinkielisiä. Opistojen perustaminen jatkui vuosisadan alkupuolella tasaiseen tahtiin, ja 1950-luvulle tultaessa Suomessa oli jo 96 opistoa, joista 14 oli ruotsinkielisiä. Vuonna 2009 kansalais- ja työväenopistojen lukumäärä oli laskenut 206:een.
Kansansivistyksen tehtävä vuosisadan vaihteessa oli Suomen itsenäisyyden saavuttamisen ja kansanvaltaisen valtionelämän tukeminen. Kansalaisyhteiskuntaa rakennettiin ja modernisoitiin kansanvaltaistamispyrkimyksillä sekä kansansivistäjien hierarkkisella suhteella sivistettäviinsä. Kansansivistyksen tehtävänä tässä kansansivistysprojektissa oli kasvattaa suomalaisista yhteiskunnallisesti vapaita ja kansanvaltaisia kansalaisia. Sivistyneiden kansalaisten haluttiin toimivan aktiivisina yhteiskunnan ystävinä ja hyvinä työihmisinä. Näyttäisi siltä, että kulttuurihistoriallisessa ymmärryksessä Suomen kansan kokonaisuutta eikä valtiota voinut olla olemassa ilman sivistystä.
Aluksi kansansivistyksen paikka määrittyi kansallisessa kasvatusjärjestelmässämme muun kansanopetuksen rinnalle, kunnes yhteiskunnallisten luokkien myötä alettiin hakea myös eroa kansansivistyksen sisällölliselle käsitteelle: Omistavain luokan sivistys korostaa yksilöllistä sivistämistä, ja työväenluokan sivistys puolestaan yhteiskunnallista sivistämistä (Voionmaa 1939, 11). Kansa jakautui oikeisiin suomalaisiin ja epäilyttävään väkeen, kun juopa hyvä- ja huono-osaisten kansalaisten välillä politisoitui vuoden 1905 suurlakon ja vuoden 1918 sisällissodan vaikutuksesta. Kansansivistyksen tehtäväksi tuli tämän poliittisesti kahtiajakautuneen kansakunnan yhdistäminen sivistämisen keinoin. Sivistettävän kansalaisen kategoriat saivat uusia muotoja yhteiskunnallisten luokkien muodostumisen
myötä, kun sekä työväestöä ja sivistyneistöä alettiin sivistää osana kansaa.
Kansansivistyksestä kehittyi itsenäistyvän kansanvaltaisen valtion tunnusmerkki, johon kuuluivat kansalaisten vapaa ajatusten vaihtaminen ja mielipiteiden muodostaminen, yhteisten asioiden harrastus sekä kansan henkinen toiminta ja elämä. Valtion ja yhteiskunnan eduksi asetettiin kansansivistyshengen mukaisesti sivistyneet ja yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset. Saara Tuomaala kuvasi tutkimuksessaan Suomen itsenäisyyden ajan jälkeistä kansalaisuutta näin:
Kansalaisuus luo yhteisöllisiä rajoja, joissa "minua" ja "meitä" rakennetaan määrittelemällä toisia ja toiseutta. Yhteisyydelle, eroille ja hierarkioille perustuvana prosessina kansalaisuus jakaa kansalaisyhteisön myös sisäisesti muun muassa sukupuolittain ja luokittain.
Talvi- ja jatkosodan (1939─1944) jälkeen Suomessa alkoi kansakunnan uudelleenrakentamisen aika. Siirtoväkeä asutettiin, sodan yleisiä vaurioita korjattiin ja kansakuntaa jälleenrakennettiin. Myös kansalais- ja työväenopistojen opiskelijamäärät lähtivät sotien jälkeen nousuun ja lähes kaksinkertaistuivat. Suomen kokonaistappiot sodassa olivat 280 000 ihmistä, jonka
seurauksena jälleenrakennustyö vaati lisätyövoimaa myös naisista. Sotien jälkeen Suomen kansa koki kollektiivisen luokkayhteiskunnan murenemisen ja moderni individualismi alkoi nostaa päätään.
Efter andra världskriget utvecklades den offentliga sektorn i Finland till en välfärdsstat. Det fria bildningsarbetet uppgick i den nordiska, socialdemokratiska välfärdsstaten, där staten axlade ansvaret för många uppgifter som berörde medborgaren. Ur kvinnoforskningens synvinkel kan man säga att välfärdsstaten inte främjade den traditionella modellen, där mannen försörjer familjen, utan modellen där både mannen och kvinnan förvärvsarbetar. I och med detta började antalet förvärvsarbetande kvinnor öka och därmed ökade också behovet av att ge dem allmänbildning och yrkesutbildning.
Kansallisen koulutuspoliittisen muutoksen seurauksena vapaa sivistystyö 1970-luvulta lähtien liittyi osaksi kansallista aikuiskoulutusjärjestelmää, joka perustui suomalaisen hyvinvointivaltion rakentumiseen kansallisen kulttuurin prototyypin ihanteille. Aikuiskoulutuskomitea asetti vapaan kansansivistystyön kehittämisen painopisteeksi ammatillisen aikuiskoulutuksen, ja komiteanmietinnössä vapaan sivistystyön tehtävän määrittely aikuiskasvatuksen kentällä todettiin olevan vaikeaa. Suunnittelutalouteen perustuva aikuiskoulutuspolitiikka korosti ammatillisen aikuiskoulutuksen merkitystä, koska sillä nähtiin voitavan vaikuttaa kansalliseen talouskehitykseen myönteisesti.
Hyvät kuulijat.
Taloudellisen tuottavuusajattelun mukaisesti valtiolla näyttäisi olevan keskeinen rooli itseään jatkuvasti kehittävien ja tasa-arvoisten kansalaisten tuottamisessa. Suomalaisen hyvinvointivaltion perinteet tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien takaamisesta kaikille kansalaisille ovat kuitenkin muutoksessa. Tuloksiin perustuva koulutusjärjestelmien uudistustyö heikentää koulutuksellisia tasa-arvon mahdollisuuksia. Myös kansainvälinen talous asettaa vapaalle sivistystyölle osana suomalaista koulutusjärjestelmää yhä enemmän vaatimuksia aktiivisten, vastuullisten ja kilpailukykyisten yksilöiden jatkuvasta sivistämisestä. Kun julkisen palvelujen tuottamiseen käytettävät resurssit ovat kunnilla rajalliset, kiristyy myös yksilöiden välinen kilpailu itsensä sivistymisen mahdollisuuksista.
Suomalaisella sivistyksellä ja koulutuksella on siis pitkät juuret kansakuntamme historiassa. Olemme onnistuneet sivistystyössä ja kasvatustyössä erinomaisesti, mistä merkkinä ovat hyvät tulokset kansainvälisissä vertailuissa. Tällä lyhyellä syväluotauksella suomalaisen kansansivistyksen historiaan haluan toivottaa kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!
| ||