Tapahtumakalenteri
Benita Åkerlund muistelee (haastattelu 2014)
Benita Åkerlund muistelee
Benita Åkerlundin haastattelu 3.11.2014 Benitan kotona, Övergårdin kartanossa Soukassa.
Haastattelijoina olivat Esko Uotila ja Pirkko Kivimäki.
Ensimmäinen kouluni
Minä olen syntynyt vuonna 1932 ja olin siis kouluiässä vuonna 1939. Aloitin koulun syyskuun alussa tässä kotini lähellä olevassa Pikkulasten koulussa, jonka ruotsinkielinen nimi oli Sökö Småbarnsskola. Vuoden lopulla alkoi talvisota ja koulu jouduttiin sulkemaan. Tässä rannikolla lähellä Helsinkiä kuulimme Helsingin pommitusten paukkeen. Myös tämän alueen yllä lenteli venäläisiä lentokoneita, joista pudotettiin tänne desantteja. Niiden oli tarkoitus siirtyä täältä Helsinkiin vakoilemaan ja sähköttämään tietoja Venäjälle.
Kun sitten seuraavan vuoden maaliskuussa tuli rauha, me palasimme takaisin kouluun. Opiskelimme kovalla vauhdilla kevään ajan, ja olimme riittävän kypsät siirtymään seuraavana syksynä toiselle luokalle.
Sökö Småbarnsskola – Soukan Pikkulastenkoulu
Sökö Småbarnsskola, jossa minä aloitin kouluni, oli perustettu saariston lapsia varten. Soukan puuhanaiset, molempien kartanoiden Övergårdin ja Nedergårdin emännät, amiralska von Kraemer sekä joukko saariston kesäasukkaiden rouvia perustivat ompelukerhon, jonka töiden myynnillä ja järjestettyjen tempausten tuotoilla he palkkasivat opettajan, ostivat koulutarvikkeet ja lämmityspuut ja muut tarvittavat välineet. Koulurakennusta varten oli ostettu vanha asuinrakennus ja pystytetty minun isoisäni ja isoäitini, siis Övergårdin isäntäväen, Fredrik ja Lydia Söderströmin lahjoittamalle tontille. Lahjakirjaan on kirjoitettu, että tontti on lahjoitettu pikkukoulua varten. Koulu aloitti toimintansa syyskuun alussa 1909. Espoon kunnan ylläpidettäväksi koulu siirtyi 1923. Rakennus toimii nykyisin Soukka-seuran
seurantalona.
Minun kouluaikanani koulu oli pieni punaiseksi maalattu rakennus. Koululuokan lisäksi sen päädyssä oli pieni opettajan asunto. Opettajan keittiössä keitettiin myös oppilaiden lämmin ruoka. Rakennuksessa ei ollut vesijohtoja. Vesi oli kannettava mäen alla olevasta kaivosta. Se kuului keittäjän tehtäviin.
Meitä oli silloin 12 oppilasta. Meidän opettajanamme oli Ester Öhman. Muistan, että hän opetti kahta luokkaa samanaikaisesti. Ikioma keittäjämme, Margit Winqvist oli käynyt veljiensä kanssa tätä samaa koulua vuosia aikaisemmin. Muistan, että luokkahuoneen seinillä oli kuvia. Siellä on ollut myös isäni Helge Eric Söderströmin kouluaikainen luokkakuva vuodelta 1910. Isäni oli ollut lapsena hyvin vallaton, eikä hän ollut suostunut tulemaan kouluun ilman koiraansa. Kuvassa hän istuu takarivissä koira vierellään. Luokan peräseinällä tikitti vanha kello. Joskus, kun tunti tuntui pitkältä, teki mieli vilkaista sitä. Jos opettaja huomasi sen, siitä seurasi toruja.
Sotien jälkeen koulua laajennettiin. Porkkalan Neuvostoliitolle luovutuksen yhteydessä asukkaista suuri osa muutti Espoon rannikkoalueille. Soukan asukasluku kasvoi huomattavasti ja lasten koulupaikkoja tarvittiin lisää. Koko rakennus muutettiin koulutiloiksi ja koulurakennuksen päätyyn rakennettiin uusi opettajan asunto. Övergårdin isäntäväki Eric ja Brita Söderström lahjoittivat koululle lisämaata koulun edustalta sisääntuloväylän laajennusta varten.
Muutin suomenkieliseen kouluun
Olin aloittanut koulunkäynnin toisella luokalla syyskaudella 1939, kun sairastuin angiinamyrkytykseen. Silloin ei tunnettu vielä antibiootteja, joten paraneminen tapahtui hitaasti. Olin jäämässä niin paljon jälkeen koulussa, että minun olisi pitänyt aloittaa toinen luokka uudelleen seuraavana syksynä. Minulla oli hyvä ystävätär, joka oli suomenkielinen ja Helsingissä koulussa. Äitini kysyi, että voisinko mennä siihen samaan kouluun ja oppisin suomenkielen. Äitini kirjoitti isälleni rintamalle ja kysyi, mitä mieltä hän on. Hänelläkään ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä koulu oli Apollonkadulla Helsingin V yhteiskoulu ja valmistava koulu. Minut hyväksyttiin valmistavaan kouluun. Olen ollut siitä vanhemmilleni kiitollinen. Äitini oli hammaslääkäri ja työssä Helsingin hammasklinikalla.
Kaupungin virkamiehenä hänellä piti olla asunto Helsingissä. Hän asui Helsingissä työaikoina ja vietti vapaa-ajat kotona Espoossa. Minulla oli siis koulukoti äidin luona Helsingissä.
Levisi tieto siitä, että minut on hyväksytty suomenkieliseen kouluun. Kyllä siitä nauru syntyi, että minä, joka en osannut suomen sanaa!
Minä olisin voinut siirtyä seuraavana syksynä Helsingissä ruotsinkieliseen oppikouluun, joka oli 9-vuotinen. Äitini kysyi haluaisinko vaihtaa, mutta minä en halunnut, sillä minä viihdyin koulussa, jossa olin aloittanut ja jossa minulla oli paljon kavereita. Kielen kanssa ei ollut mitään vaikeuksia. Aina kun minä sanoin väärin, minulle naurettiin, mutta se ei ollut ilkeyttä, vaan se oli hyväntahtoista naurua. Kun minä en aina löytänyt sanoja, minua neuvottiin käyttämään tilanteisiin sopivia oikeita sanoja. Minä muistan sen kaiken ystävällisenä kielikylpynä, josta minä olen ollut hyvin kiitollinen.
Olen jälkeenpäinkin miettinyt, että lasten iloinen vallattomuus ei ole aina ilkeyttä. Pikemminkin se osoittaa elämän iloa ja elämänhalua. Muistan kouluajalta erään tilanteen. Meillä oli opettajana Ester Öhman, jolla oli vaikea nivelreuma. Hän liikkui kävelykepin turvin. Koulumme alapuolella, tien toisella puolella oli iso pelto. Meillä ei ollut lupa poistua välitunneilla koulun piha-alueelta. Kerran kun oli lumisade, me juoksimme pellolle ja aloitimme lumisodan. Opettaja Öhman huusi meille ja käski heti tulla pois pellolta. Me vain jatkoimme lumisotaa, ja opettaja raahautui sauvojen kanssa perässämme alas pellolle ja komensi meidät koulun pihaan. Näin jälkikäteen ajatellen emme me mielestäni tehneet sitä ilkeyksissämme, me vain koimme sen lumisateen synnyttämän ilon ja leikin riemun sellaiseksi,
että sitä ei malttanut lopettaa.
Helsingin V yhteiskoulu
Valmistavan koulun jälkeen jatkoin samassa koulun yhteiskoulun puolella. Meillä oli hyvin ankara suomenkielen opettaja. Hän sattui olemaan myös meidän luokanvalvoja. Hän ei oikein pitänyt ruotsinkielisistä. Ruotsinkielisiä oppilaita katsottiin vielä tarkemmalla silmällä kuin suomenkielisiä. Minun luokallani meitä ruotsinkielisiä oli yksitoista. Me emme koskaan puhuneet koulussa keskenämme ruotsia. Ei se kiellettyä ollut, mutta se ei ollut suotavaa. Jos sellainen, että joku olisi erehtynyt, olisi kantautunut suomenkielen opettajan korviin, siitä ei olisi hyvää seurannut.
Meidän koulun vastapäätä oli ruotsinkielinen tyttökoulu. Oppilaiden kesken syntyi välillä keskinäistä sanasotaa, kun he pilkkasivat meitä ja meidän vaatteitamme. Elettiin sota-aikaa ja silloin vaatteiden saanti oli vaikeaa. Minulla oli aina kauheat kotikutoiset villasukat ja villahousut. Kerran taas, kun olimme menossa linja-autoasemalle siitä tyttökoulun ohi, parvekkeella seisoi tyttöporukka. Yksi osoitti sormellaan minua ja huusi, että katsokaa millaiset kamalat sukat sillä on. Me viisi, minä eturivissä, huusimme vastaan, että te ”saakelin hurrit” siellä! Aloin jo kotimatkalla autossa istuessani miettiä, mitä se hurri oikein tarkoittaa. Kotiin tultuani kysyin äidiltäni, että mitä se hurri tarkoittaa. Äitini nauroi, osoitti minua sormellaan ja sanoi, että sinä olet hurri. Sitten hän selitti,
mistä se hurri sana on tullut.
Minä olin 18-vuotias kun kirjoitin ylioppilaaksi. Molemmat vanhempani jännittivät puolestani. Varsinkin äitiäni jännitti, miten minä suoriudun äidinkielen kokeesta. Muistan hyvin sen päivän. Kun koepäivänä olimme siirtymässä juhlasaliin, jossa kirjoitukset pidettiin, suomenkielen opettaja, jolla oli ensimmäinen valvontavuoro, seisoi ovella, koputti minua päähän ja sanoi: ”Benita, luettele objektisäännöt!” Kun saimme koekysymykset ja minä katselin niitä, minusta tuntui aluksi, että niissä ei ollut yhtään sellaista aihetta, joka minua olisi kiinnostanut. Yksi aihe sentään löytyi: ”Onko uniin uskomista?” Se kiinnosti. Minä olin nähnyt kerran jännän unen, jossa minä istuin meidän pikkusaaressa Espoonlahdessa olevan kesäpaikan rantakalliolla ja katsoin Porkkalan salmeen päin. Minä
näin, kun salmesta tuli valtava määrä pieniä purjeveneitä, ja niissä oli punaiset purjeet. Ne tulivat eskaaderina Porkkalan salmesta ja menivät Espoon salmen kautta Espoonlahteen ja hävisivät sinne. Minähän kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1951. Näkemäni purjeveneet olivat juuri siinä Porkkalan rajalla. Minähän innostuin valtavasti pohtimaan ja kirjoittamaan uneni ja Porkkalan luovutukseen liittyvistä tapahtumista. Kun tulin salista ulos, siinä seisoi ”suomiska” ja huusi minulle: ”Sinä hullu, kirjoitat psykologisen aineen ja et ole ikinä lukenut yhtään riviä psykologiaa!”
Kotiin tultuani soitin vanhemmilleni. Kerroin heille ”suomiskan” terveiset, että pieleen meni. Päivä tuntui pitkältä odotellessa tietoa, olenko päässyt läpi. Kun ”suomiska” oli lukenut aineen, ei hän sanonut siitä minulle mitään. Kun lopulta tulivat ylioppilaslautakunnan arvostelun tulokset, sain cum laude approbaturin.
Vuosien jälkeen
Minä olen aina ollut yhteydessä lasteni opettajiin ja lähiseudun koulujen opettajiin senkin jälkeen, kun lapseni ovat tulleet aikuisiksi. Siitä on seurannut se, että minua on pyydetty käymään kouluissa puhumassa erilaisista asioista. Erään kerran käydessäni lähellä olevassa Mårtensbron~koulussa, johon minut oli pyydetty, kolmannen luokan oppilaat olivat yhdessä valmistaneet kysymyksiä minulle. Heidän opettajansa oli antanut minulle kysymykset etukäteen siltä varalta, että ei tapahtuisi yllätyksiä. Tullessani koululle koko koulun oppilaat olivat kokoontuneet ruokasaliin, joka oli täynnä. Heitä istui parvekkeen kaiteillakin.
Heidän kysymyksensä koskivat erilaisia asioita. Esimerkiksi yksi pojista kysyi, minkälainen sinun lapsuutesi oli? Olin miettinyt jo etukäteen kovasti, mitä minä vastaisin, sillä minun lapsuudessani elettiin sota-aikaa. Oliko lapsuuteni iloinen, oliko se turvallinen? Minä vastasin, että minulla oli turvallinen koti, sillä minun ei koskaan tarvinnut olla yksin, vaikka minä olin ainoa lapsi. Kotonani oli aina joku minun kanssani, joko mummi tai vanha emännöitsijämme tai äiti. Minulla oli myös paljon hyviä leikkitovereita, ja meillä oli mukavia leikkejä. Sitten minä toin esille sen toisen puolen ja jatkoin, että minä kaipasin isää, joka oli rintamalla. Aina kun äiti luki isältä tulleita kirjeitä, minulle tuli hirveän ikävä isää. Oppilaat innostuivat kovasti esittämään kysymyksiään ja aika
riensi. Kun opettaja katsoi, että nyt on aika lopettaa, minä huomasin, että yhdellä pojalla olisi vielä kysyttävää. Ja hän sai esittää kysymyksensä: ”Tuliko sinun isäsi kotiin sodasta”? Saatoin vastata ”Kyllä”. Oli onni, että hän sai esittää tämän kysymyksen. Kysymys paljasti sen, että tällaisilla kohtaamisilla on merkityksensä.
Kun olin käynyt näissä lähikouluissa, tieto levisi laajemmalle. Kerran tuli puhelu eräästä espoolaisesta koulusta, jonka opettaja kertoi, että he ovat historiassa lukeneet vanhoista kartanoista ja haluaisivat perehtyä asiaan lähemmin. He ovat kuulleet, että täällä olisi sellainen, jossa on käyty. Mietin vähän, mitähän tämä tarkoittaa, mutta sanoin, tervetuloa. Sovittiin päivä. Kysyin sitten, montako teitä on tulossa. Meitä on noin 150. Minä nikotin siinä vähän ja sanoin: ”Ai jaa, että sataviisikymmentä”. Sovittiin siten, että tutustumiskäynti hoidetaan kolmessa ryhmässä.
Minä muistan ikuisesti, kun katsoin ikkunasta ensimmäisen rivin tulevan pihassa jalkakäytävää pitkin. Joku pureskeli purukumia, jollakin oli kädet taskussa, jonkun lippalakin lippa taaksepäin. Minä vähän ajattelin, että mitähän tästä tulee. Heillä oli sentään opettajat mukana. Kun he tulivat alaverannalle, minä sanoin, että tässä heitetään kengät pois jalasta. Ai jaa, kuului mutinaa. Sitten minä sanoin, että tässä talossa ei pidetä lakkia päässä. Täällä on tällaiset vanhat tavat.
Sisälle tultuaan he katselivat ympärilleen. ”Miksi sun kynttiläs on tässä näin?” Ja heillä oli erittäin fiksuja kysymyksiä. Totesin, että lapsissa meillä on tulevaisuus. Lapset istuivat paikoillaan ja kuuntelivat. He kyselivät ja heidän kysymyksensä olivat kilttejä. Mukana oli eräs mustalaispoika, jolla oli kaikkein reippain tekemään kysymyksiä. Olen ollut kertomassa entisajan asioista joskus ammattikoulussa, missä oppilaat ovat murrosikäisiä. Heidän joukossaan on muutamia, jotka yrittävät olla fiksuja ja tekevät sellaisia kysymyksiä, että saavat joukon nauramaan.
Minä olen pyynnöstä kierrellyt täällä lähikouluissa kertomassa entisistä ajoista. Joissakin kouluissa olen antanut kielikylpyjä. Tällainen on antoisaa molemmin puolin. Joskus on vain niin, että opetusohjelmiin ei mahdu lisätunteja. Keväisin on hieman väljempää.
Yhtenä keväänä samalla koululla, josta edellä kerroin, oli meneillään kotiseutuviikon tapahtumana suunnistus. Reitti kulki tämän talon ohitse. Yksi suunnistuksen rasteista oli meidän postilaatikolla. Huomasin, että muutamia oppilaita oli pysähtynyt postilaatikolle seisomaan. Menin katsomaan, mitä siellä oli. Minäkään en ollut huomannut, että siellä riippui yksi lappu, jossa oli kuva hyvin huonosti pukeutuneista kiinalaisista miehistä niiltä ajoilta, jolloin kiinalaisia oli täällä rakentamassa Helsingin suojavalleja. Kiinalaiset oli majoitettu Kivenlahteen. Tämä kartano oli kiinalaisten sotasairaalana. Minun isovanhempani oli ajettu pois kartanosta ja majoitettu pakaritupaan. Siinä rastilla seisovista pojista yksi oli kiinalainen poika. Hän katsoi kuvaa hyvin kauan. Mitähän hän
ajatteli?
Nyt minulla on meneillään uusi tehtävä, joka on levinnyt kuin kulovalkea. Se on lähtöisin Helsingin kaupunginmuseon aloitteesta ja tarkoitettu vanhusten virkistystoimintaan, lähinnä muistin elvyttämiseksi. Se on täällä meillä tunnettu: ”Vanhat esineet kertovat”. Käytännössä siinä muistellaan vanhojen, jopa unohdettujenkin esineiden esille nostamia muistoja, miten ne on valmistettu, miten niitä käytettiin ja kaikkia esineisiin liittyviä muistoja. Tämä on koettu hauskaksi ja hyödylliseksi harrastukseksi.
Aikuisopetusta työväenopistossa
Koulussa meillä oli ihana saksankielen opettaja. Seitsemännellä luokalla meidän piti kirjoittaa nimettömänä lapulle, mistä ammatista uneksii. Kirjoitin siihen, että haluan opettajaksi. Opettaja Nyyssönen tunnisti käsialani ja sanoi minulle: ”Hei Benita, sinusta ei ole kansakoulunopettajaksi. Sinä olet liian temperamenttinen. Suosittelen, että menet kauppakorkeakouluun ja löydät sitä kautta itsellesi sopivan uran. Usko nyt minua!” Valmistuin kauppakorkeakoulusta, olin töissä ja lasten synnyttyä kotona.
Äitini aloitti kouluhammashoidon Espoossa. Eläkkeellä ollessaan hän piti vastaanottoa kotona. Hänen potilaanaan oli Mataskärin koulun opettaja Einar Åberg. Hän kertoi kerran, että työväenopiston apulaisrehtorilla on vaikeuksia löytää opettajia. Äitini totesi, että minä en oikein viihdy kotona ja minulle pitäisi löytää jotain työtä. Hän arveli, että osaisin varmaan opettaa englantia, joka oli ollut pääaineeni kauppakorkeakoulussa. Kun minulle sitten soitettiin ja kysyttiin englannin opettajaksi, suostuin heti.
Sain ensimmäisen työväenopiston ryhmän Tapiolasta Aarnivalkean koululta. Sain opetuksen pohjaksi ikivanhan oppikirjan. Menin luokkaan ja totesin, että siellä istuu vain vanhoja ihmisiä hyvin vakavina. Olin saada sydänhalvauksen. Totesin kuitenkin, että ei muu auta kuin astua luokkaan ja selittää tilanne. Meillä oli kuitenkin oikein mukava tunti.
Kotona kerroin äidilleni, että kyllä olen nyt pistänyt lusikkani melkoiseen soppaan. Äiti tokaisi, että hän tulee oppilaaksi ja voi kertoa, mikä menee pieleen. Hän ilmoittautui englannin ryhmään ja osallistui tunneille. Siihen aikaan teititeltiin ja niinpä puhuttelin äitiäni rouva Söderströminä. Hän oli paras kouluttajani, kun istuimme autossa matkalla kotiin. Hän muistutti, että puhun tavallisille ihmisille asioita, joita he eivät tunne ollenkaan, kuten objekteista ja akkusatiiveista. Tällä tavoin hän opasti aina kotiin ajaessamme, miten pitää opettaa.
Rehtori oli seurannut opetustani ja ehdotti kerran, että hakisin vapautuvaa apulaisrehtorin virkaa, johon liittyy kieltenopettajan tehtäviä. Tätä varten minun piti opiskella aikuispedagogiikkaa, jotta pääsisin auskultoimaan. Hän lupasi järjestää minulle tenttimahdollisuuden Tampereen yliopistoon. Aikataulu oli tiukka ja aikaa suorittaa aikuiskasvatuksen approbatur oli hyvin vähän. Menin tenttiin Tampereelle, mutta yliopistolla ilmeni, että tenttikysymykseni eivät olleet tenttiluokassa. Silloin menin toimistoon ja vaadin kysymykset, jotka lopulta löytyivätkin pöytälaatikosta. Pääsin tenttiin puoli tuntia myöhässä, enkä ollut varma onnistumisestani.
Espoossa rehtori ilmoitti, mihin mennessä hakupaperit pitää jättää. Aika lähestyi, mutta todistusta Tampereelta ei kuulunut. Olin jo luovuttaa, mutta rehtori ripitti tamperelaisia ja paperit löytyivätkin professorilta. Aikaa ei ollut kuin kaksi tuntia ja paperit piti saada telefaksilla ja kymmenen minuuttia ennen määräaikaa ne saatiin.
Aloitin työväenopiston apulaisrehtorina. Viihdyin työssäni, jossa sain luoda uutta ja toimia kosketuksissa ihmisiin.
Auskultoinnin aikana olin Auroran vanhainkodissa vetämässä vanhusten kerhoja. Ongelmana oli keksiä kerhoihin ohjelmaa. Kerran löysin kirjan, joka kertoi koirista. Siitäkös itku herkesi, kun vanhukset kaipasivat omia koiriaan. Kaksi asukasta rakastui siellä ollessani. He istuivat vieressäni enkä oikein osannut siinä keskittyäkään. Kerran kyselin, missä eräs asukas oli. No, hän kuoli eilen, minulle vastattiin. Opin sinä aikana paljon elämästä.
Aikuisopetus oli ominta alaani. Oppilasaines edusti erilaisia koulutustaustoja ja siihen vastaaminen viehätti minua. Espoon työväenopisto oli auskultointiopisto sekä opettajille että rehtoreille. Olin mukana ryhmässä ja yritimme saada heidät ymmärtämään työväenopiston erityispiirteet. Huomasin, että toisille opettaminen on luontaista, mutta toiset eivät siihen sovellu.
Olin työväenopistossa 29 vuotta ja jo ennen sitä tuntiopettajana pari kolme vuotta. Olisin ollut vielä yhden lisävuoden saadakseni 30 vuotta täyteen ja täyden eläkkeen. Sitä ei kuitenkaan sallittu. Siitä alkoi uusi vaihe elämässäni.
Tavatessani entisiä oppilaitani lämpimät muistot palaavat. Eräässä alkeista aloittaneessa englanninryhmässäni eräs mies tuskastui nauhuriin, josta kuuluvasta puheesta hän ei sanomansa mukaan ymmärtänyt yhtään mitään, kun puhe on niin nopeaa. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi. Myöhemmin hän soitti työpaikaltaan ja kertoi, kuinka sinne tuli puhelu Englannista ja minä olin ainoa, joka ymmärsi. Nauhuri oli sittenkin ollut hyvä juttu. Minulle tuli melkein tippa silmään.
Vireää kotiseututyötä
Olen ollut tiiviisti mukana kotiseututyössä ja se liittyy kansakouluihin Lagstadin kotiseututalon ja kansakoulumuseon kautta. Satuin tulemaan kotiseutuyhdistykseen siinä saumassa, kun työt olivat päättyneet ja olin juuri jäänyt leskeksi. Hembygdsföreningen etsi uutta puheenjohtajaa. Minulta kysyttiin olinko kiinnostunut. Ensin emmin ja kyselin yhdistyksen toiminnasta. Minulle kerrottiin, että kokouksia pidämme toistemme kotona ja teemme kotiseuturetkiä, mutta tehtävät eivät ole monimutkaisia. Lupasin keskustella tehtävästä ja tulla seuraavaan kokoukseen. Kerroin, että olen hoitanut vastaavia tehtäviä, kuten retkien järjestämistä, jo työväenopistossa ja lupauduin ottamaan tehtävän vastaan.
Ensimmäisessä virallisessa kokouksessa, jossa toimin puheenjohtajana, tuli esille, että yhdistyksellä on Muuralassa tontti nimeltään Arvids. Sota oli viivästänyt kotiseututalon rakentamista ja verotuksen vuoksi katsottiin parhaaksi myydä tontti. Minulla ei ollut tällaisesta mitään kokemusta ja siitäpäs ongelma syntyi. Onneksi sain taitavan kiinteistönvälittäjän hoitamaan kauppaa ja tontti tuli myydyksi.
Aloimme vuonna 1998 miettiä, mistä saisimme sopivan paikan kotiseututaloksi. Liisa Tommila oli silloin Espoon kulttuuritoimen ja Erkki Pätiälä teknisen toimen johtajana. He molemmat olivat kulttuuri-ihmisiä. Mielestämme Lagstadin koulu sopisi toimintaamme. Lagstadin koulu oli siihen aikaan toimistotilana. Siellä oli 14 kaupungin työpistettä katu- ja metsäosaston ja sosiaalitoimen käytössä. Koulutoiminta oli päättynyt jo 1954.
Neuvottelimme Liisa Tommilan kanssa. Olimme yhteisessä seminaarissa ja menin hänen puheilleen, kun hän oli tupakalla. Kävi ilmi, että hänen äitinsä oli käynyt Lagstadin koulua ja niinpä ehdotuksemme kuulosti hänestä hyvältä. Kaupunki päätti siirtää toimistot pois talosta ja luovuttaa koulun kotiseututalon käyttöön. Talossa tehtiin iso remontti. Esbo Hembygdsförenigenillä on 30 vuoden vuokrasopimus. Yhdistys maksoi remontista näkyvät osuudet ja kustannukset hyvitettiin vuokrissa siten, että vuokraa on maksettu vasta vuodesta 2014 alkaen. Jouduimme riitelemään tilakeskuksen kanssa vuokrasta, koska siellä haluttiin korottaa vuokra moninkertaiseksi alkuperäisestä. Valitukseeni vastattiin: ”Hyvä rouva. Ettekö tiedä, että ajat ovat muuttuneet.” Totesin, että laki ja sopimus eivät ole
muuttuneet. Neuvottelujen jälkeen sihteeriltä tuli lopulta ilmoitus, että vuokra on alkuperäisen sopimuksen mukainen.
Koulumuseo toimii talon yläkerrassa. Se avattiin vuonna 2002. Hembygdsföreningen hoitaa museota ja opastuksia veloittamatta kaupunkia, kun taas kaupunginmuseo vastaa yläkerran ja piharakennuksen vuokrasta.
Järjestimme 2004 juhlat henkilöille, jotka olivat syntyneet Lagstadissa vuonna 1944 Kätilöopiston toimiessa talossa. Talossa oli syntynyt noin 200 lasta ja heistä tuli paikalle yli 50. Paikalla oli myös kolme synnyttänyttä äitiä ja kaksi hoitajaa. Juhlassa riitti muisteltavaa ja kerrottavaa.
Kotiseututalo on tällä hetkellä vilkkaassa käytössä, mutta se vaatii valtavasti työtä ja kotiseutuhenkeä. Olen mielelläni mukana yhdistyksen toiminnassa vuoteen 2016, jolloin yhdistys täyttää 100 vuotta. Tekeillä on mielenkiintoinen historiikki, johon on panostettu vahvasti. Sen kirjoittaa filosofian tohtori Aapo Roselius ja sen teemana on Espoon kotiseututyö osana Suomen historiaa. Tommi Heinonen on etsinyt kuvia arkistosta ja ottanut uusia.
Kiinnostusta kotiseututyöhön on. Järjestämme vuosittain päivän kestävän seminaarin. Tänä vuonna teemana on Espoon saaristo. Tulijoita on enemmän kuin tiloihin mahtuu. Lisää toimijoita kuitenkin tarvittaisiin kantamaan vastuuta.
| ||