Tapahtumakalenteri
Talvisodan 1939 joulumuistoja
Talvisodan 1939 joulumuistoja
Olin silloin seitsemänvuotias tyttönen. Soukassa oli syksyn aikana tapahtunut paljon muutoksia. Kun pommitukset alkoivat Helsingissä marraskuussa naiset, lapset ja vanhukset etsiytyivät pois hävityksen jaloista ja tulivat evakkoon kesämökkeihinsä Soukkaan. Yhtäkkiä hiljaisessa maalaiskylässä oli eloa – lapsia, leikkitovereita. Joulua valmisteltiin kovan pakkasen paukkuessa nurkissa. Me lapset teimme joulukoristeita vanhoista värillisistä papereista ja laatikkojen pohjilta etsimme kynttilänpätkiä, jotka sulatimme ja niistä yritimme valaa uusia kynttilöitä. Niistä tuli todella hassun näköisiä. Ne olivat erittäin kirjavia, koska kynttiläntumpit olivat sinisiä, punaisia, keltaisia ja vihreitä. Kaiken lisäksi kynttilöistä oli aivan mahdotonta saada suoria, kun tuo kynttilän valamisen taito ei ole niin yksinkertainen. Mutta meistä ne
olivat upeita. Kun ne sitten jouluaattona pantiin kuuseen ne pärskivät iloisesti, sillä steariiniin oli jäänyt vettä. Syksyn omenoita oli varastoitu laatikoihin ja niitä ripustimme kuuseen. Seuraavana vuonna ei niitä sitten ollutkaan, koska kaikki omenapuut paleltuivat sinä talvena kovassa pakkasessa. Teimme toisillemme joululahjoja. Panimme vettä kulhoon ja tiputimme tätä värillistä steariinia veteen ja näin loimme kauniita steariiniluomuksia, jotka sitten suurella rakkaudella pantiin paketteihin. Jouluilon keskellä oli muistettava huolehtia tarkoin ikkunoiden pimentämisestä. Valonpilkahdustakaan ei saanut näkyä, tällainen oli käsky. Almanakkaa luettiin tarkkaan – eihän vaan ollut jouluna täysikuu! Nimittäin silloin viholliskoneet saattoivat häiritä joulurauhaamme.
Oli kova ruokapula, mutta täällä maalla meillä oli omat keinomme. Olimme ottaneet aikaisemmin syksyllä pienen porsaan, joka ensi alkuun sai oman laatikon keittiössämme. Se kasvoi ja voi hyvin. Me lapset rakastimme sitä ja kun se sitten oli kasvanut isommaksi ja se oli pakko siirtää sikalaan, me itkimme! Se oli ns. musta sika, eli sitä ei ilmoitettu kansanhuoltolautakunnalle. Jouluksi se teurastettiin ja kaupunkilaislapsista se oli kauhea teko. Mutta minä maatalon lapsena pidin sitä aivan luonnollisena ja vesi suussa odotin jouluaattoa. Muistan että meitä oli koko joukko väkeä joulupöydässä ja siinä tuo kinkku körötti komeana keskellä pöytää. Paras ystäväni purskahti itkuun, lähti pois pöydästä ja kieltäytyi syömästä kinkkua. Monella muullakin oli kyynel silmässä, mutta nälkä voitti. Joulupukkikin oli löytänyt tiensä Soukkaan ja
vannottuamme olevamme kilttejä lapsia saimme pieniä paketteja. Muistan, että sain sukat, jotka olivat hyvin karheita mutta erittäin lämpimät. Minulla nimittäin oli karkeakarvainen terrieri Sessan, joka oli trimmattu ja sen karvoista oli kehrätty lankaa.
Meillä lapsilla oli hauskaa. Lauloimme ja tanssimme kuusen ympärillä, mutta vanhempi väki istui surumielisenä ja ajatteli omaisiaan rintamalla. Tuo suru kyllä tarttui meihin lapsiinkin, kun tuli aika kuunnella uutisia radiosta. Me lapset hiivimme äitiemme kainaloon ja hiljennyimme. Yhtäkkiä lähetys keskeytyi kun Tiltun ääni sotkeutui lähetykseen. Tiltu oli venäläinen nainen, joka puhui hyvin suomea ja omasta puolestaan kertoi, miten kaikki oli hyvin Venäjällä. Jouluyön taika oli poissa.
Vieraamme alkoivat pukeutua paksuihin vaatteisiinsa ja poistuivat hiljaa pimeään yöhön kylmiin mökkeihinsä. Lumi narskui jalkojen alla kovassa pakkasessa. Siellä täällä näkyi taskulampun sininen valo (lampuissa ei saanut olla normaali valo, vaan valokeila peitettiin sinisellä värillä, joka ei näkynyt taivaalle) ja kuului hiljainen joulun toivotus ” Hyvää Joulua”.
Benita Åkerlund
|