Tapahtumakalenteri
Menneitä muistellen...
Menneitä muistellen...
Olen lueskellut äskettäin ilmestyneitä lehtiä “Sodan uutiset” ja väistämättä ajatukseni palaavat talvi- ja jatkosodan aikoihin. Nuo ajat tuntuvat jotenkin hyvin läheisiltä, mutta toisaalta, ajatellen aikamme valtavaa kehitystä, kovin kaukaisilta.
Bussiliikenne Soukanniemeen alkoi hieman ennen kuin Jorvaksen-tie valmistui n. vuonna 1937. Ennen valmistumista bussi kiersi Kauklahden kautta Helsinkiin ja sekin oli luksusta meille paikallisille asukkaille. Kun ensimmäisen kerran bussilla ajettiin uutta Lauttasaaren siltaa pelkäsin kuollakseni, että silta ei kestäisi. Mutta kestihän se! Sitten tuli talvisota ja bussiliikenne Soukkaan lopetettiin. Soukasta oli käveltävä Jorvaksentielle pilkkosen pimeässä, sillä silloinhan ei saanut olla minkäänlaista valaistusta - ei edes taskulamppua. Kovissa pakkasissa sekä nenänpäätä, varpaita että käsiä paleli.
Joskus olimme onnekaita kun Öfvergårdin miehillä oli aikaa ajaa meidät hevosella Kivenlahden pysäkille. Sitten bussiliikenne alkoi taas vaikkakin vuoroja ajettiin hyvin harvakseen. Bensaa ei ollut, joten bussin takaosassa oli “puukaasupönttö”, joka antoi bussille puhtia kulkemiseen. Voitte arvata, että kulku oli hieman epävarmaa ja kun tulimme Soukan-pohjan kartanon eteen (silloinen Nedergård) joudimme kaikki ulos bussista ja kävelemään mäkeä ylös - kaikki muut paitsi ystävällinen Ivan Sokoloff, joka oli kovin “tanakka” eikä jaksanut kävellä tai emme voineet odottaa hänen hidasta puuskutustaan. Hän oli muuten Puropuiston kesäasukas ja hänen omenapuunsa ovat puistossa vieläkin. Tie kulki siihen aikaan Soukanpohjan kartanon edestä kiemurrellen S-muotoisena mäkeä ylös. Varsinainen rasitus sekä bussille että
matkustajille.
Jossakin vaiheessa jatkosodan aikana Miniatossa oli evakossa eräs pääesikunnan osasto. Jokunen “konttorityttö” asuikin meidän piharakennuksessamme ja olimme heidän kanssaan hyvissä väleissä. Pääesikunnalla oli kuorma-auto, jonka lavalle oli rakennettu varerista koppi ja sen sisällä puupenkkejä rivissä. Se sai lempinimen Negus. Me saimme kulkea Neguksella Helsinkiin. Tikkaita pitkin kiivettiin lavalle ja niin sitä sitten mentiin. Aamulla Helsinkiin ja iltapäivällä takaisin Soukkaan. Sekin merkitsi meille luksusta.
Kun olen lopettamassa tätä kirjoitelmaani näen että Soukanlahden pysäkeillä on yht´aikaa viisi bussia! Aikamoinen muutos! Mutta kivaa on muistella menneitä. Benita Åkerlund
| ||